A Review of 'Tohcoth' by Antti Klemi of Imperiumi

Vaikka doom metal on tänä päivänä kovassa nousussa ja omalla tavallaan jo kaikkia miellyttävää listakamaa ja uusia yhtyeitä syntyy kuin sieniä sateella, löytyy vielä tuomiossaan riutuvia sieluja, jotka ovat syöneet sieniä jo pitkään ja jotka eivät lähde tavanomaisten tanssiaskelten tahdissa paasaamaan. Aarni täyttää näistä parametreista kummatkin: Markus Marjomaa alias Master Warjomaa on vieraillut R’Lyehin kaupungissa hakemassa sointuja jo kymmenisen vuotta, ja edellisten tuotosten lailla Tohcoth ei ole mikään mukava sunnuntaiajelu mielen valtatiellä.

Levy näyttäytyy pääosin kuulijalle unenomaisena maisemana, jossa melodioita ja tummempia sävyjä pyöritellään kitaroilla, uruilla, huiluilla ja muilla soittimilla. Kappalemateriaali on tyyliltään vaihtelevaa, mutta kaikkea leimaa tuo eräänlainen hellävarainen vinksahtaneisuus. Hitaat kappaleet väritetään folkilla, progella ja ambientilla, ja kuulija saa olla koko ajan varuillaan, mitä seuraavaksi tapahtuu: esimerkiksi Λογος pistää peliin erään ei-niin-anonyymin Genius Albert Frankensteinin Crowley-messuamista ja äänimaisemahuminaa, kun taas Chapel Perilous rokkaa sekopäisesti irrotellen.

Tämä ei kuitenkaan puhtaasti tarkoita sitä, että levy olisi täynnä äkkivääriä käännöksiä; monet osuudet vedetään läpi rauhallisesti ja monotonisuutta hakien, jolloin joskus musiikki katoaa liiaksi omaan haavemaailmaansa. Onneksi Aarni osaa myös herätellä kuulijaa äksyillä väliärähdyksillä, ja kyllä sieltä haikailupuolelta löytyvät omat onnistumisen hetkensä kuten hienosti 70-luvun henkeen sopivaa okkultismia, pakanuutta ja paasausta yhdistelevä Arouse Coiled Splendour. Haikailusta puhuttaessa täytyy myös mainita mastermind Warjomaan messuaminen, joka joskus hakee hontelosti suuntaansa mutta sopii toisaalta hyvin levyn viitekehykseen. Oman sävynsä tähän tuo varmasti myös kielikavalkadi, sillä levyllä kuullaan niin englantia, suomea, latinaa kuin enkeliperäistä heenokinkieltä.

Unenomaisuuden lisäksi Tohcothin toiseksi teemaksi muodostuu ilkikurinen huumori, joka antoi vihjeitä itsestään jo kiemurtelevan ja itseironisenkin saatekirjeen sanoissa. Aarni kiittelee kansilehdykässä King Crimsonin ja Black Sabbathin seassa myös Monty Pythonia, ja tämän huomion kautta The Battle Hymn of the Eristocracyn London Bridge -melodioiden kaltaiset nyrjähdykset on jollain tavalla mahdollista ymmärtää: kuin absurdi Cthulhu mythos, Aarni vyöryttää koko ihmemaansa tarjonnan kierouksineen ja suloineen kuulija-Liisalle, joka saa joko niellä, pureksia tai sylkeä annoksensa. Tällainen samantapainen reaktio tapahtui jo edellisen Bathos-levyn kohdalla, mutta nyt tilanne on helpompi omaksua: jos Bathos oli vakavahenkisesti sisäänpäin kääntynyt, kutsuu Tohcoth välittömämmin kuulijaa mukaan.

Ei levy ole varmasti jokaisen (doom-)kuuntelijan mieleen, ja avarakatseisellekin Aarni aiheuttaa varmasti makuelämysten lisäksi puistatuksia. Tasoltaan Tohcoth on taas hieman epätasainen, mutta jo tällaisenaan levy oikeuttaa olemassaolonsa. Aarnin kaltaisia yhtyeitä tarvitaan herättelemään ja ravistelemaan pysähtyviä monumentteja, jollaiseksi doom metalkin on muuttumassa.

7½/10

• www.imperiumi.net