A Review of 'Tohcoth' by Aki Nuopponen of Korroosio

Viimeinkin Suomen ainoa Chthonic Hybrid Musickia, Maybe Musicia, Noise for Futantsia, Shroom Gumboa, Functional Musicia ja Dream Torrent Musicia soittava projekti on palannut elävien kirjoihin, vaikka se ei koskaan kuollutkaan. Aarni on yhtä aikaa kaikkea ja ei mitään, eikä mitään ja kaikkea. Vielä ensimmäisen varsinaisen kokopitkänsä Bathosin aikana Aarni pääsi yllättämään monet silkalla rajattomalla mielikuvituksellisuudellaan, mistä seurasi ainakin Suomessa ja mediassa hulppeaa vastaanottoa, vaikkei Aarnia nyt kovin suuren ihmisjoukon äänimassaksi voikaan sanoa. Kuten jo aiemmin mainituista määritelmistä voi huomata, kuului Aarni jo Bathosilla niihin tapauksiin, joita ei tavallisilla musiikin termeillä tai genreillä voi kovin helposti kuvailla. Mainittakoon kuitenkin, että erittäin psykedeelinen ja tunnelmallinen Aarni juontaa musiikkiinsa sävyjä doom-metallista, hämärästä folkista, ambientista ja loppujen lopuksi vaikka mistä muusta. Jo Bathosilla Aarnin todellinen määritteleminen alkoi käydä vaikeammaksi, mutta yli 70 minuutin kestoon yltävä Tohcoth tekee tämän jopa vielä vaikeammaksi ja samalla Aarni on onnistunut luomaan myös entistä vaikeaselkoisemman albumin.

Aarni on yhtä suurta arvoitusta, josta ei ota itsekään selvää vielä kahdenkaan albumin jälkeen. Monet Aarnin yhdistelmistä ja eri pituisien sävellyksien ulottuvuuksista sitoutuvat samaan kokonaisuuteen tavalla, jonka ei pitäisi kaiken järjen mukaan toimia läheskään näin hyvin, mutta jollain omituisen vangitsevalla tavalla Aarni onnistuu vakuuttamaan myös Tohcothilla silkalla kosmisella äärettömyydellään. Tohcoth on kuitenkin albumi, jota ei pidä todellakaan lähteä kuuntelemaan yksittäisten elementtien tai kappaleiden kautta. Sen sijaan albumin on annettava virrata läpi kaikkine aineksineen juuri sellaisenaan, vaikka Aarni tekee tämän paikoitellen mahdottomaksi, tiettyjen osien sisältäen jopa niin käsittämättömiä ylilyöntejä, ettei sentään ihan kaikkea Tohcothillakaan voi allekirjoittaa. Nämä puolet rajoittuvat kuitenkin lähinnä kepeämielisempiin ja jopa liian kierolla tavalla hämäriin osiin, minkä sijaan juuri raskaimmillaan, psykedeelisimmillään ja monitasoisimmillaan Tohcoth toimii upeasti. Aarnin taika ei rajoitu ainoastaan melodioihin, riffeihin tai vastaaviin yksittäisiin koukkuihin, minkä sijaan sekä raskaimmalla tavalla painostavat, psykedeelisimmällä tavalla happoiset että jopa kieroimmalla tavalla äärimmäisimmät hybridit ottavat vaikuttavasti paikkansa Tohcothin tunnelmakirjossa, jota ei päästetä juurikaan lipsumaan.

Parhaiten koko Tohcothia kuvastaa varmasti sen omat kannet, jossa voi nähdä kaikkea maan ja taivaan välillä, sekä hieman sieltä taivaan hämärältä ulkopuoleltakin. Aarni on onnistunut rakentamaan Tohcothilla jopa vielä happoisemman ja huuruisemman kokonaisuuden, kuin aiemmilla julkaisuillaan yhteensä. Tohcothilla on monesti mahdollista erotella eri tyylisuuntien ääripäitä sieltä ja täältä, mutta monin paikoin puhutaan nimenomaan lähes rajattomasta hybridistä, jossa niin monenlaiset ainekset yhdistyvät yhdeksi suureksi tunnelman virraksi, ettei yksittäisillä elementeillä ole edes niin paljoa merkitystä. Raskaimmilleen ja samalla painostavimmilleen Tohcoth suuntaa muhkeammissa kappaleissaan The Hieroglyph, Riding Down the Miskatonic on a Dead Thing ja osittain myös Barbelith, kun taas hieman kuplivampaa ja jopa keveämpää ääripäätä kuullaan erityisesti Coniuratio Sadoquaella, Chapel Perilousilla. Hämärimpään monipuolisuuteen Aarni lähtee kuitenkin liikkumaan hämärästi nimetyllä viidennellä raidallaan, All Along The Watchtowersilla, The Sound of One I Opening ja uhkealla Iku-Tursolla, mutta toisessa ääripäässä onkin sitten luvassa sitä rasittavampaa antia, kun muutamat osaset Arouse Coiled Splendourilla hajottavat monipuolista tunnelmaa jopa liialla kontrastilla ja tietynlainen selvin ylilyönti tapahtuu The Battle Hymn of The Eristocracylla, joka menee jo liiankin kepeän koomisuuden puolelle. Tohcothilla on kuitenkin kyse juuri vahvasta ja huuruisesta tripistä kaikkine ulottuvuuksineen, ja sellaisena albumi toimii vähintään edeltäjänsä tavoin nimenomaan omalaatuisena ja huumaavana kokonaisuutena.

Tohcothilla ei kuulla samaa Aarnia kuin Bathosilla muutamia pohjimmaisia elementtejä lukuun ottamatta, joten ei kannata luottaa tämän matkan toimivan yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Jos taas avarakatseisuus musiikin suhteen yltää "kohti ääretöntä ja sen yli", on Tohcoth varmasti vaikuttava trippi johonkin sellaiseen, mitä ei kukaan muu Aarnin lisäksi tarjoa. Aarnissa sen ainutlaatuinen kokonaisuus sekä yhtyeen ulosannissa että koko albumilla nousee tunnelman ja vaikuttavan annin ohella koko tarjonnan tärkeimmäksi puoleksi. Jos Aarnista puhuttaisiin nimittäin vaikkapa elementti kerrallaan vaikkapa doom-metallin tai folkin näkökulmasta, ei Aarni yltäisi välttämättä sinne lajien kirkkaimpaan kärkeen. Onneksi Aarni ei kuitenkaan kuulu mihinkään näistä lajeista, minkä sijaan Aarni on Aarni ja juuri tässä mitassa Tohcoth on erittäin hieno albumi. Ainoastaan muutamat jollakin vekkulimaisella tavalla rasittavat kappaleet ja osaset nousevat häiritseviksi tunnelmaa hajottavaksi tekijäksi Tohcothilla. Monin paikoin albumilla on nimittäin kyse juuri siitä, kuinka äärimmäisyyksistä toiseen hyvin kierolla tavalla kulkevat puolet yhdistyvät huumaavan voimakkaaksi massaksi.

4/5

• www.korroosio.fi